Muistan hyvin tuon päivän, kun Caro saapui meille. En meinannut malttaa istua paikallani autossa, kun ajoimme hakemaan pentua. Kasvattajan luona menimme suoraa päätä katsomaan pentua. Minä, pikkuveljeni ja isäni rapsuttelimme sillä aikaa pentua ja emää, kun äitini ja kasvattaja tutkailivat papereita. Ja yhtäkkiä huomasinkin istuvani pentu sylissäni autossa ja rekisteripaperit kainalossa. Vihdoinkin minulla oli ikioma koira! Matka uuteen kotiin sujui hyvin, pentu istui minun sylissäni koko matkan, eikä vinkunut yhtään.

Kotiin päästessämme annoimme pennun tutkia kotia rauhassa. Caro nuuhkaisi kerran koko talon läpi ja oli jo sitten valmis leikkimään. Muistan varmaan aina sen, kun leikimme Caron kanssa vinkupallolla ja pallo meni kaapin alle. Caro ei tajunnut, ettei itse mahtunut kaapin alle, vaan juoksi suoraan päin kaappia.

Kun Caro oli pentu, se oli päivät yksin kotona keittiössä, ettei se tuhoaisi koko taloa. Muistan aina sen hirveän huudon, kun jätimme pennun yksin kotiin. Caro huusi ja vikisi kuin syötävä. Kyllä se siitä rauhouttui, kun oppi sisäsiistiksi ja sai olla koko talossa. Mutta on varmaan ohikulkijat ihmetelleet, kun huuto kuului ulos asti.

Kaikki meni sen kummemmin ongelmitta, Caro sopeutui uuteen kotiin uskomattoman nopeasti ja olen siitä hyvin tyytyväinen.

Olen ollut koko ikäni koirien ystävä. Yksi ensimmäisistä sanoistani olikin "hauva". ;) Ennen Caroa, minulla oli gerbiileitä. Kyllästyin niihin, koska niille ei voinut opettaa mitään temppuja, eikä niitä voinut viedä lenkille. Kun kaikki gerbiilini olivat kuolleet, alkoi koiran kinuaminen. Kummatkin vanhempani olivat vahvasti koiraa vastaan, mutta silti esittelin heille erilaisia koirarotuja. Vihdoin ja viimein koitti se ihana päivä, jolloin vanhempani suostuivat hankkimaan minulle koiran.

Rotuja tuntui olevan liikaa. Minulla oli kymmeniä vaihtoehtoja ja suosikkeja. Silloin löysin erään kennelin, jossa kasvatettiin muistaakseni shetlanninlammaskoiria. Surffailin sivulla ja huomasin, että siellä kasvatettiin toistakin rotua, joka oli minulle ihan vieras. Päätin katsoa sen ihan huvikseni. Rotu oli mittelspitz. Ihastuin siihen ja aloin etsiä tietoa siitä. Rotu osottautui juuri sellaiseksi, minkä olin halunnut. Esittelin sen vanhemmilleni, ja hekin ihastuivat rotuun. Aikamme etsimme netin kautta kenneleitä, joihin oli tulossa pentuja, ja otimme sitten niihin yhteyttä sähköpostin avulla. Jouduimme monta kertaa pettymään, kun kasvattajat toinen toisensa perään ilmoittivat, ettei meille riittänyt pentua. Jotenkin sitten vain löysimme vielä yhden kennelin ja soittimme sinne. Ja kappas vaan, siellä oli yksi vapaa narttupentu!